Tässä osiossa käsitellään pintapuolisesti 1800-lukua ja yleisesti elämää Lontoossa mahdollisimman laajalta alueelta. Mikäli jokin asia jää epäselväksi, kysyminen ei suinkaan ole kiellettyä. On myös hyvä huomata, että viktoriaaninen aikakausi nimettiin vuonna 1837 valtaan astuneen kuningatar Viktorian mukaan ja kausi kesti virallisesti kuningattaren hallitsemiskauden ajan, mutta itse aikakausi seksuaalitapakulttuureineen vallitsi jo ennen virallista nimeämistä myös 1800-luvun alussa. Käsiteltävät aiheet sivuavat mahdollisimman montaa osa-aluetta, mutta tietojen kirjaimellinen noudattaminen ei ole pakollista. Esimerkiksi juoksevan veden käyttäminen kylvyn valmistamisessa on sallittua pelin etenemisen nimissä, jotta vettä ei tarvitse keittää useiden vuorojen ajan. Teksti on uudistettu 21. maaliskuuta 2009.
Miehien kohdalla muoti ja kauneusihanteet eivät olleet niin suuressa asemassa, mutta naisille ulkonäkö oli varsin tärkeä asia. Ruskettunutta hipiää pidettiin merkkinä ulkotöissä olemisesta, ja tästä hyvästä hienoilla naisilla oli mukanaan päivänvarjot sekä käsissä hansikkaat ympärivuorokautisesti. Myös miehet käyttivät hansikkaita, päässä keikkui usein silinteri tai knalli ja kävelykeppi kulki porvarillisilla ja siitä varakkaammilla usein mukana. Aatelisten piirissä laiha, pienirintainen, kapeaharteinen ja kalpea nainen oli kaunis, mistä johtuen keskiajalla keksityt korsetit olivatkin naisilla tiukalla ja viuhkat käytössä, jotta keuhkot puserruksissa oleva sai happea. Naiset käyttivät hameidensa alla puisia vannehameita, jotka korvasivat lukuisat alushameet. Varakkaammilla miehillä puolestaan oli suorat housut, kauluspaidat, liivit ja takit käytössä. Kasvojen maalaaminen eli meikkaaminen oli syntiä, joten naiset eivät suinkaan punanneet huuliaan tai poskiaan, vaan poskia nipisteltiin ja huulia pureskeltiin punertavan värin saamiseksi. Kosmetiikka jätettiin prostituoiduille.
Koska siveellisyys oli niin suuressa osassa elämää, se ylsi myös muotiin. Näin ollen asut olivat jo itsessään peittäviä, mutta alusasut ne vasta peittäviä olivatkin. Miehet käyttivät pyjamaa muistuttavaa alusasua, jossa oli hihat ja puolipitkät lahkeet, ja naisilla oli vielä monimutkaisempi aluspukeutuminen. Ensin tuli aluspaita ja polvipituiset alushousut, sen jälkeen korsetti ja lopuksi krimoliini ja mahdolliset alushameet ennen varsinaista pukeutumista. Yöasut olivat aivan yhtä peittäviä, mutta luonnollisesti köyhät nukkuivat pääosin samoissa vaatteissa kuin olivat päivisinkin. Pukeutumisen ohella myös muuhun ulkonäköön kiinnitettiin huomiota, ja yksi hyvä esimerkki on hiukset. Miehellä kuului olla lyhyet ja naisella pitkät.
1800-luvulla elämä pyöri naimisiin pääsemisen ympärillä, sillä oli äärimmäisen tärkeää saada omat lapset mahdollisimman hyviin naimisiin suvun elämän turvaamiseksi. Mitä varakkaampi mies, sen parempi, sillä naisen asema määräytyi aviomiehensä mukaan. Näin ollen mainetta varjeltiin, sillä yhden suvunjäsenen toilailut saattoivat pilata koko perheen mahdollisuuden saada lapset naitettua hyviin perheisiin. Avioliitot olivatkin lähes pelkästään sovittuja, mutta pari saattoi ajan myötä kiintyä ja jopa rakastua toisiinsa. Moni mies piti kuitenkin erillistä rakastajatarta, mutta naisilla rakastajan pitäminen oli häpeällistä ja jopa tuomittavaa; miehillä tätä katsottiin läpi sormien.
Liiton tärkein tehtävä oli varmistaa suvun jatkuminen, ja naiset pyörittivätkin kotia ja miehet toivat ruokaa sekä rahaa taloon töissä käymällä. Esineenä kohdeltavan naisen tärkein tehtävä oli antaa monia jälkeläisiä. Erityisesti pojat olivat arvostettuja suvunjatkajina, ja naiselle oli jopa häpeällistä antaa vain tyttäriä. 1800-luvun puoliväliä lähestyttäessä lapsikuolleisuus oli yhä suuri joskin vuosisadan alusta tippunut, sillä terveydenhuolto oli parantunut. Varakkaammat perheet saattoivat jopa jossain määrin hillitä lapsimääräänsä alkeellisen ehkäisyn sekä riskejä sisältävän abortin avulla.
Yhteiskunnassa nainen oli niin sanotusti miehen nyrkin ja keittiön hellan välissä ja verrattavissa esineeseen. Naisilla ei ollut äänioikeutta missään muodossa, ja naisilta saatettiin kysyä mielipidettä niin julkisissa kuin yksityisissäkin päätöksissä vain nimellisesti. Yksi keino oli käyttää kauniita kasvoja saadakseen miehen puolelleen, jolloin saattoi kertoa omat mielipiteensä miehen suulla. Vanhemmat saattoivat naittaa tyttärensä varsin vapaasti, mutta tämä ei ollut kuitenkaan aivan kaikissa perheissä tapana. Äidin tehtävä oli siltikin etsiä tyttärelleen kelvollinen aviomies ja kasvattaa lapsistaan hyvätapaisia kansalaisia, jotka tiesivät velvollisuutensa, vastuunsa ja oikeutensa. Tämän ohella naisen kuului vaimona pitää huolta kodista ja palkita miehensä perillisillä ja olla tuolle uskollinen.
Viktoriaaniseen aikakauteen kuuluen siveys oli avainsanoja, ja tämä käsitti niin peittävän pukeutumisen, esiaviollisen seksin luvattomuuden kuin prostituoitujen valtavan määrän. Ulkoisesti avioliiton ulkopuolinen seksi sen kaikissa muodoissa oli täydellisesti kiellettyä, mutta silti tuona aikakautena Lontoossa oli enemmän seksiä myyviä henkilöitä kuin milloinkaan muulloin kaupungin historiassa. Kaikesta huolimatta siveyttä vaalittiin oman maineen ohella, sillä esiaviollisen seksin harjoittamisesta kiinnijääminen tuotti koko suvulle vaikeuksia maineen menettämisen muodossa. Mahdolliset äpärät eli avioliiton ulkopuolella syntyneet lapset jätettiin keskivertotuloisten kohdalla yleisimmin jonnekin syrjäisemmälle paikalle kuolemaan heti synnytyksen jälkeen, mutta varakkaammilla oli varaa maksaa joku viemään lapsi pois maasta mukanaan tai muuten hoitamaan pois muiden nähtäviltä. Esiaviollinen raskaus pyrittiin pitämään poissa kaikkien tietoisuudesta vaikka sitten muusta yhteiskunnasta eristäytymällä näkyvän raskauden ajaksi. Myös masturbaatio eli itsetyydytys koettiin häpeälliseksi, ja sen uskottiin aiheuttavan esimerkiksi erilaisia sairauksia. Tästä johtuen painotettiin, että aina kuuluu nukkua kädet peiton päällä.
Seksuaalivähemmistöt
1800-luvulla kuningatar Viktorian (1819–1901, kuningattarena 1837–1901) aikaan miesten homoseksuaalisuudesta tehtiin rikos, josta rangaistiin vankilatuomiolla. Naispuolisia homoseksuaaleja tämä laki ei kuitenkaan koskenut, sillä asiaa kuningattarelta kysyttäessä vastaukseksi saatiin, ettei moinen rakkausmuoto ole mahdollista. Yleisesti ottaen samaisesta sukupuolesta pitämistä pidettiin kuitenkin vakavana mielisairautena, jollaisena se tunnettiin vielä 1900-luvun loppupuolella KELAn piirissä. Tästä syystä johtuen homoseksuaalit eivät tuoneet suuntaustaan laisinkaan ilmi ja umpihomoillakin oli lähes kaikissa tapauksissa kulissina sekä puoliso että jälkikasvua. Monelle oma mielisairaus eli homoseksuaalisuus oli sellainen asia, ettei sitä tahtonut edes itselleen myöntää eikä näin ollen käytännössä harjoittaa.
Hienommissa perheissä käytöstapoja opetettiin jo lapsuudesta saakka, ja etiketistä pidettiin hyvää huolta, jotta suvusta ei saataisi sivistymätöntä vaikutelmaa. Nuoremmat teitittelivät automaattisesti sekä vanhempiaan että itseään varttuneempia henkilöitä, ja vastaavasti aikuiset teitittelivät itseään korkea-arvoisempia ja ikääntyneempiä mutta sinuttelivat jälkikasvuaan. Vain korkea-arvoisemmalla oli oikeus ehdottaa sinunkauppoja. Palvelijoille puhuttiin kolmannessa persoonassa ("Mary menee petaamaan vuoteen"), ja palvelijat lisäsivät puheensa perään suomalaisittain ilmaistuna herra/rouva/neiti sekä kyseisen henkilön sukunimen puhuessaan itseään ylempiarvoisemmille. Palvelusväen kuului ilmoittaa asiansa lyhyesti ja ytimekkäästi, eivätkä he saaneet katsoa silmiin ilman lupaa. Muodollisesta puhetavasta oivallisimpia esimerkkejä on se, että myös aviopuolisot teitittelivät toisiaan.
Teitittelyn muodostaminen
olla-verbi monikossa + mahdollinen pääverbi yksikössä
(Ratsastatte loistavasti, neiti Smith / Oletteko ratsastanut kauankin, neiti Smith?)
Mahdollisuus koulunkäyntiin oli vain harvoilla ja valituilla, sillä kouluttautuminen maksoi eikä kaikilla perheillä ollut siihen varaan. Näin ollen vain poikalapset lähetettiin kalliille opin tielle, sillä tyttöjä tarvittiin kotona äitiä auttamassa. Koulukieli oli latina, jonka osaaminen oli välttämätöntä korkeampaa koulutusta haluttaessa. Ranska oli kuitenkin toinen vallitseva oppineiden kieli.
Korkeimpiin asemiin oli käytännössä mahdollisuus vain aatelisten ja virkamiehien pojilla, joiden perheillä oli myös varaa kouluttaa perillisensä. Köyhempien perheiden lapsilla opiskelu saattoi olla katkolla parikin vuotta varojen riittämättömyyden vuoksi. Jotkut kuitenkin pääsivät halvempaan kirkonkouluun, jossa opeteltiin lähinnä Raamatun lukemista ja yleisesti ottaen kirjoittamista. Luku- ja kirjoitustaidottomuus ei ollut köyhimpien kohdalla mikään ihme, mutta jotkut maalaiset opettelivat ulkoa, kuinka oma nimi kirjoitetaan kauppoja tehtäessä kauppasopimukseen. Koulua oli myös lauantaisin, kuten töitä muutenkin: vain sunnuntai oli viikoittainen vapaapäivä, jota kutsuttiin pyhäksi. Myöskään nykyisiä koululaitostermejä (ala- ja yläaste, lukio...) ei ollut, mutta yliopistotermi oli kuitenkin käytössä. Varakkaimmat perheet saattoivat hyödyntää kotiopettajan palveluita.
Virallinen valtionkirkko oli jo 1800-luvulla anglikaanikirkko, joka oli syntynyt vuonna 1534 silloisen kuninkaan toimesta. Vielä 1800-luvulla vallitsi uskontopakko, joten jokaisen kuului käydä kirkossa sunnuntaisin kuuntelemassa messua, ja tällöin olikin olemassa kirkollinen unilukkari-ammatti, jossa toimivan henkilön kuului herätellä nukahtaneita messulaisia kepin avulla. Papit ja muut olivat aina miehiä, ja naiset vaikuttivatkin vain naisluostareissa olemalla nunnia tai luostaria johtavia naisapotteja eli abbedissoja. Monet perheet lähettivät naimattomat tyttärensä pois jaloista luostareihin opiskelemaan, minne he usein jäivät noviiseiksi ja sitä kautta nunniksi koko loppuelämäkseen. Kirkolliseen virkaan kouluttautuminen oli varsin hyvä ratkaisu, sillä anglikaanisen kirkon palveluksessa toimiminen takasi suhteellisen hyvän elintason sekä monien arvostuksen.
Nykyajan tavoin Iso-Britanniassa käytettiin puntia, mutta 1800-luvulla punta koostui 240 pennistä tai vastasi yhtä sovereignia. Yksi punta oli 20 shillinkiä eli se 240 penniä, minkä myötä yksi shillinki oli sama kuin 12 penniä. Guinean arvo oli sama kuin yhden shillingin ja yhden pennin yhteensä eli 21 penniä. Lisäksi rahan arvo oli vallan toinen: 150 puntaa oli vallan mainio vuosipalkka keskivertokansalaiselle. Myös setelit ja niiden väärentäminen tunnettiin, ja käytössä oli neljä erilaista seteliä: 5, 10, 20 ja 50 puntaa. Jälkimmäiset eli 20 ja 50 punnan setelit olivat hyvin harvinaisia.
Sääty-yhteiskunnan saattoi jakaa muutamaan luokkaan: sotiviin, rukoileviin ja töitä tekeviin. Saman saattoi ilmaista termein aatelisto, papisto, porvaristo sekä työläiset (sisältäen käsityöläiset sekä talonpojat eli Wildernessin tapauksessa talonpoikien sijaan kulkurit ja köyhät). Vaikka säädyittäin luokitteleminen olikin hyvin karkeaa, se oli teoriassa hyvin toimiva järjestelmä, sillä jokainen tiesi, kehen nähden on ylempi ja kehen alempi. Säätyjärjestelmästä pidettiin tiukasti kiinni, eikä hienomman perheen tyttären ollut laisinkaan soveliasta puhua pahaisen sepän vesalle muualla kuin tanssiaisissa, jotka toivat väriä ja juhlaa arkeen ja mahdollisuuden tutustua toisiin omanikäisiin. Paremmassa osassa olevat pyrkivätkin tuottamaan suvulleen mainetta ja kunniaa olemalla tekemisissä vain samanarvoisten henkilöiden kanssa ja katsomalla inhoten nukkavieruisia kanssaeläjiä.
Säätyjen sisällä arvo määräytyi henkilöiden iän ja sukupuolien perusteella, ja eri-ikäisten tapauksessa vanhempi henkilö oli korkea-arvoisempi. Vastaavasti kahdesta samanikäisestä miespuolinen tai kahden naisen tapauksessa paremmissa naimisissa oleva oli arvovaltaisempi. 1800-luvulla täysi-ikäisyyden raja oli 21 vuotta.
Koska tärkeimmät ja toimivimmat lääkkeet (mm. antibiootit) keksittiin vasta 1900-luvun aikana, lääkärit eivät voineet paljoa tehdä potilaidensa parantamiseksi, mutta he osasivat usein lievittää kipuja. Huonojen asuinolojen vuoksi esimerkiksi tuberkuloosi oli yleinen tauti kupan ohella, mutta myös lääkärioloissa esiintyvä vajaa hygieniataso tuotti vaikeuksia: lääkärit eivät aina muistaneet pestä tarvikkeitaan, jolloin taudit pääsivät siirtymään uuteen uhriin lääkärin ansiosta. Tämä koitui joillekin synnyttäville naisille kohtaloksi, kun elimistöön pääsi lääkärin huolimattomuuden ansiosta bakteereja synnytyksen yhteydessä. Lisäksi hoitotoimenpiteet osasivat olla erikoisia, esimerkiksi moni lääkäri suosi verijuotikkaiden (loiseläin) käyttämistä "saastuneen" veren poistamisessa. Hygieniataso kuitenkin kehittyi siinä mielessä, että saippuan käyttäminen ja kylpyammeessa tapahtuva peseytyminen alkoivat jälleen yleistyä, kun niitä oli 1700-luvulla boikotoitu peittämällä ruumiineritteiden hajut hajuvedellä ja puuterilla. Myös alkeelliset rokotteet oli keksitty.
1800-luvulla höyrymoottorit yleistyivät ja yleisesti ottaen keksittiin, mutta myös purjelaivoja nähtiin kyntämässä merta. Höyryveturien vetämien junien lisäksi matkustettiin perinteisesti kävellen ja hevoskyydillä joko vainuissa tai itse hevosen selässä istuen. Matkanteko oli kuitenkin tällaisin keinoin varsin hidasta, joten mitään muutaman päivän lomia toiseen maahan ei todellakaan harjoitettu - oikeastaan varsinaisia lomia (otetaan töistä vapaata yms.) ei edes ollut kuin vain varakkaammilla perheillä. Tavallisesti vakinaisesti asuvat matkustivat naapurikaupunkiin tai kauemmas joko sukuloimaan tai ostamaan tarvitsemiaan tavaroita tai myymään omiaan toreille.
Vähäisen teollistumisen vuoksi arjessa aikaa meni melkoisesti erilaisiin asioihin, esimerkiksi vesi täytyi aina keittää, sillä kuumavesihanoja ei ollut olemassa. Samaten asunnot lämmitettiin halkoja ja kivihiiltä hyödyntävien takkojen ja uunien avulla, ei suinkaan sähkön. Lämmittämisen ohella valkeat myöskin valaisivat, mutta toki myös kaasulamput olivat valaisemassa elämää. Suurin osa asioista tehtiin kuitenkin ihan itse omin kätösin. Esimerkiksi työläisperheet valmistivat itse vaatteet käsin ompelemalla, vaikka varakkaammille vaatteita tekevien ompelijoiden suosima poljettava ompelukone olikin jo keksitty. Osittain juuri ruumiillisen työn määrän vuoksi kotiaskareisiin meni niin kauan, sillä aterian valmistamisen lisäksi ruoanvalmistuksessa ja tiskaamisessa käytettävä vesi kuului lämmittää, pyykit piti pestä vaate kerrallaan ja niin edelleen. Keskivertotuloisia paremmin toimeentulevat suosivat kuitenkin palvelijoiden käyttämistä, mutta köyhempien perheissä perheenäiti ja kotona asuvat tyttäret hoitivat kotityöt miesväen tuodessa elannon taloon. Vielä 1900-luvullakin vain sunnuntai oli kaikille vapaana, ja työtä tehtiin kuutena päivänä viikossa. Viikonlopun sijaan puhuttiinkin pyhästä (termiä "viikonloppu" ei ollut edes olemassa).
Vapaa-aika
Työläiset työskentelivät suurimman osan päivästä, mutta varakkaampien perheiden naisväen keskuudessa seurustelumuodoksi alkoi vakiintua vuosisadan loppua kohden mentäessä puistokävelyt ja esimerkiksi golf sekä kriketti, joiden katsottiin sopivan myös naisille. Lisäksi varsin usein järjestettiin erilaisia tanssiaisia, jonne myös vähemmän rikkaat ja arvostetut pääsivät viettämään aikaansa. Ylempi väki suosi myöskin erilaisia kulttuuritapahtumia, joita olivat esimerkiksi oopperat, näytelmät ja sen sellaiset sivistyneet asiat. Tietynlaiseen sivistykseen kuului lisäksi naisten kohdalla jonkin soittimen soittaminen ja miesten tapauksessa ratsastaminen, miekkailu ja muu miehelle sopiva urheilu. Miekka ja pistooli oli hyvä hallita jo siksikin, että vaikka kaksintaistelut olivat laissa kiellettyjä, luvattomien kaksintaistelujen merkeissä selviteltiin edelleenkin kunnia-, raha- ja naiskysymyksiä.
Koska myös lapset pyrittiin ottamaan mukaan askareisiin mahdollisimman pian, jälkikasvulla ei ollut kovinkaan paljoa aikaa leikkiä. Köyhemmillä tytöillä saattoi olla päreestä tehty nukke, jolla oli vaikkapa nenäliina vaatteena, kun taas varakkaammilla vanhemmilla oli varaa hankkia tyttärilleen mitä upeimpia taideteosmaisia nukkeja kaupoista. Pojat leikkivät pääosin puumiekoin ja -palikoin, joskin perillisiltä alettiin vaatia jo hyvin nuorina aikuismaista käyttäytymistä ja tyttäriltä naisiksi varttumista, jolloin leikit jäivät nopeasti pois. Katulapset sen sijaan saivat jatkaa kaduilla ja kuralätäköissä juoksemista resuisissa vaatteissaan, eihän heitä ollut kukaan käskemässä.
Edes kaupungit eivät loistaneet mukavuudellaan: viemäreitä, sähköä tai juoksevaa vettä ei ollut, kaikki oli tehtävä itse, työpäivät olivat pitkiä ja talot takkalämmitteisiä. Muutenkaan eläminen ei ollut mukavaa kuin oikeastaan aatelistolla, jolla oli varaa täyttää patjansa untuvilla – tavallisen kansalaisen oli tyytyminen olkiin tyynyssään. Mikään ei ollut helppoa tai valmista, ja mikäli jotain halusi, täytyi itse tehdä tai säästää pitkään ja hartaasti voidakseen ostaa sen. Jokainen piti tiukasti kiinni siitä, mitä omisti, eikä köyhiä autettu oikeastaan muuten kuin kirkon antamilla almuilla, jotka saatiin sunnuntaisin kolehtia kierrättämällä. Nimenomaan kirkolla oli suuri osa vähäosaisten auttamisessa, kun valtio keskittyi talouteen ja oman maan aseman kehittämiseen.